Uimalasit ja paljaita takamuksia.

Joka päivä näkee jotain uutta, mutta kyllä sen huomaa, kun on pitempään täällä ruuhkassa ahdistunut ihmisistä ei enää kuule ja näe kaikkea. Jotenkin vain matkustaa omassa muumikuplassaan. Vaikka tapahtumat alkavat muistuttaa toisiaan ja ovat melko saman luontoisia; joku on sekaisin kuin seinäkello ja tekee jotain muusta massasta poikkeavaa. Silti en halua sokeutua elämälle ympärillä ja jatkan satuilua näistä elävistä kuolleista.

Aina mielenkiintoista, mitä porukka kantelee mukanaan. Yhdellä kantamuksena peilikaappi, toisella pölynimuri. Tiellä saattaa maata kengän, lompakon, juuston ja tupakantumppien seassa pesukone, joka nyt vain sattui olemaan liian painava taakka jollekin.

Sana spora ei vaan uppoa joten ratikan ikkunasta maisemia katsellessani tänään kiinnitin huomiota erään auton häntään. Kyllä, luit oikein. Olettehan nähneet näitä ripsiä auton lampuissa, jotka ovat muuten rumia kuin mitkä, mutta tällä sankarilla olikin sateen kastelema karvainen rotta, siis häntä takaluukussa. Söpö.

Samaisena päivänä epämääräinen poitsu kovin koitti sytyttää tupakkaa, eikä vain syttynyt. Olikohan vaikeampaa hallita kehoaan vai saada tupsua sytytettyä ilman sytkäriä. Tiedä häntä. Häntä, heh.

Lapset itkevät aina ratikassa. Lapsonen pieni surullisena tuijotti pitsihattuista pubiruusumaisella tavalla tyylikästä naista ja nainen huusi lapsen äidille "antakaa nyt jumalauta lapselle ruokaa!"

Lasta vanhempi tyttö lähti ratikasta pers paljaana ja selitti kovaan ääneen, että lääkäri ei hänelle määrännyt lääkkeitä, koska hänellä on liian kova ääni. Epäilisin kyllä ihan ulkoisen habituksenkin olleen se suurempi syy tähän päätökseen.

Ja sitten ohi kulki mies suurissa snorklauslaseissa keskellä päivää.

Tänään ei irtoa enempää. Viikonloppuna ulkoilua ja  toivottavasti lisää tarinoita.

Teille toistaiseksi tuntematon N.